Viulukotelon salaisuus

 

– Kello löi jo viisi, lapset herätkää. Taavetti ja Tiina, nouskaa kannoilleee.
Ellu nyki Mallun peiton kulmaa ja loilotti epävireisesti tuttua joululaulua.
– Ei se noin mene, tupisi Mallu käheästi ja ryki aamulimoja kurkustaan. – Juhani ja Liisi siinä on, ja kannoille noustaan vasta neljännessä säkeistössä.
– Jaa jaa, vähäkö mää välitän. Suo nyt siskolle luovaa tulkintaa äläkä heti aamusta lannista, Ellu protestoi.
– Eiku jos meinaa laulaa, niin laulakoon sitten kunnolla ja oikein. Se on sitä toisten huomioon ottamista, Mallu ärisi.

Taisteltuaan itsensä irti boa-peitostaan hän suunnisti vessaan, josta kohta kuului rytmikäs rykiminen ja kakominen. Pian mäjähti mehevä limppi vessanpyttyyn.
– Ei hittolainen, paa se ovi ees kiinni. Tai lopeta tupakin poltto. Toi ei oo tervettä hei.
– Tää tupakista oo tullu. Tuperkkeli pärkkele. Sitä se on, sano mun sanoneen, Mallu röhisi toiletin puolelta.
– Mikään tuperkkeli kyllä oo. Eihän sitä ole ollu liikkeellä enää sotien jälkeen. Mutta kessua sulla menee kaks massia päivässä. Mieti sitä.

Mallu laahusti vessasta yöpaidan helma edestä puoli metriä ylempänä kuin takaa. Näky oli tarpeeksi koominen että Ellu herkesi hekottamaan.
– Oot muija kuule taas lihonu. Pyjamas ylettää just ja just vesirajaan. Vitsi ku oot viksun näkönen. Suoraan ku Glorian kannesta.
Mallu nykäisi Nansoaan kymmenen senttiä alemmas ja tuhisi ohittaessaan langanlaihan sisarensa.
– Hyvähän se sun on siinä luitas lonksutella. Ootappa vielä muutama vuosi, niin toivoisit itelleski vähän lisää rasvaa nivelies väliin. Liikkuisit liukkaammin.
– Mulla ei ole aikomusta lihoa kiloakaan. Varoittava esimerkki geeniperimästä pörrää nonstoppina lähiympäristössä. Tommosena minäkin hautaan joutuisin jos en kattois mitä suuhuni pistän.

Ellu kurkotti keittokomeron hyllyltä Friggsin riisikakkupaketin ja siirtyi sen kanssa huoneen ainoan ikkunan ääressä olevaan kahden hengen pöytään. Mallu puolestaan nappasi jääkaapista litran punaista maitoa, karjalanpiirakkapussin ja munavoin punakantisessa Tupperware-rasiassa. Toinen sisaruksista rouskutti ja toinen maiskutti. Syömisen äänet täyttivät pienen soluasunnon.

– Mitäs on ohjelmassa tänään, Ellu kysyi kuivien riisimurusten lennellessä kohti Mallua.
Tämä veti piirakkansa lähemmäs omaa pöydänpuolikastaan ja katsoi toista paheksuen.
– Eiköhän ne ole siellä ilmotustaululla niinku joka aamu. Pue päälles ja viipota kattomaan.
– Ite viipotat. Minä liikehdin kovin sirosti ja sulokkasti sekä silmiä hivelevästi. Ei kuulu sukkahousujen suhinaa niin kuin eräillä, Ellu vihjaili kohotellen kulmiaan merkitsevästi.

Mallu oli pistellyt piirakat suihinsa ja etsi katseellaan eilispäiväisiä vaatteitaan.
– Kellä suhisee ja kellä ei. Kelläs on poikakaveri ja kellä ei...

Löydettyään vaatemyttynsä hän puki ne ylleen pienen puuskutuksen säestämänä, hymykare huulillaan.
– Mikä poikakaveri. En nyt pojasta puhuis. Ainaski satavuotias, Ellu tuhahti.
– Mää oonki aina tykänny kypsistä miehistä, enkä teinipojista, niinku eräät.
Nyt oli Mallun vuoro nykiä kulmakarvojaan. – Ei niistä ole pysyvään parisuhteeseen eikä sitoutumaan. Vanhaksipiiaksi jäät, katopa vaan.

Ellu oli myös saanut vaatteet päälleen, helmikorvakorut korviinsa ja kameen lattanaan rintapieleensä.
– Entäs sitten jos jäänkin, oma on valintani. Sinkut on pop ja niillä menee lujaa. Ja alahan tulla köntys, muut on varmaan jo aulassa.

Siskokset siirtyivät huoneestaan käytävään ja suunnistivat kohti ala-aulaa viallisten valaisimien saattamina. Ilmoitustaulun äärellä parveili väkeä tutkien kiihkeästi jotain lappua. Puheensorina kimpoili betoniseinissä ja tavoitti Ellun ja Mallun jo metrien päähän.
– No jopas nyt jotakin. Onko Eläkeläiset tulossa humppakeikalle? Ellu ihmetteli.

Sorinan keskeltä erottuivat sanat mysteeri ja salapoliisi. Ellu raivasi tiensä vanhusten ohi, näppäsi paperin taululta ja tunki tyytymättömän mutinamuurin läpi takaisin Mallun luokse.
– Oletko aina halunnut olla salapoliisi? Tule mukaan kokemaan hiirenloukkumainen jännitys ja testaa, onnistutko ratkaisemaan viulukotelon arvoituksen, Ellu luki kovaan ääneen. – Mikä tää on, joku mysteerio buffo, ja heilutti lappua ilmassa.
– Anna tänne se, Mallu anasti lapun siskoltaan. – Tervetuloa murhamysteerin pariin askartelutilaan tänään kello 13.30 lounaan jälkeen. Terveisin virikeohjaajanne Agatha, Mallu tavasi. – No nyt se myrkyn lykkäs, mulla on treffit, ei pysty.
– Mitä minun kauniit korvani kuulevat? Älä höpäjä. Sen kerran kun meillä on jotain mielenkiintoista ohjelmaa niin sinähän kyllä tulet ja edustat meidän ruokakuntaa. Ei kahta puhetta, Ellu tokaisi. – Ota se Taavettis mukaan, niin saan tunkea sen sinne viulukoteloon.

Naiset läpsyttelivät sisätossuillaan takaisin huoneeseensa ja jatkoivat kinaamista. Lopputulema oli, että Ellu sai tahtonsa perille ja Mallu ilmoitti ohjelmanmuutoksesta poikaystävälleen.

Kello 13.30 tasan seisoi sekalainen seurakunta Palvelutalo Ikiyön askartelusalin ovella odotellen sisäänpääsyä. Virikeohjaaja avasi uksen täsmällisesti.
– Tervetuloa, peremmälle vaan. Varokaa kynttilöitä, ne ovat ihan oikeita, ei mitään ledikorvikkeita tällä kertaa, Agatha varoitteli vanhuksia.

Iso kokoontumistila oli pimennetty paksuilla verhoilla ja pyöreät Artekin pöydät liinoitettu ja kasattu ryhmiksi. Kynttilöiden liekit lepattivat luoden seinille tummia, heiluvia varjoja talon asukkien asettuessa kuka mihinkin. Mallu ja Ellu silmäilivät eri kokoonpanoja eivätkä osanneet päättää mihin mennä.
– Margareetta ja Eleonoora, tulkaa minun seuraani, täällä on katettu teetä kolmelle, kuului käheä kuiskaus. Ruskeapukuinen mies vilkutti heille innokkaasti takavasemmalta. Mallu irvisti kuullessaan oikean nimensä, mutta nappasi Ellun käsipuoleensa ja istutti tämän miehen viereen.

– Täällähän on runsas osanotto, kiitoksia kun tulitte. Olen valmistellut teille jännittävän iltapäivän ja toivonkin, että jokainen olisi avoimella ja uteliaalla mielellä valmiina ratkaisemaan arvoitusta, ohjaaja kajautti kuuluvalla äänellään hiljentäen kuudenkymmenenkuuden ja kuoleman välillä kyntävän yleisönsä.
– Kyseessä on siis marplemaiseen tyyliin toteutettu murhamysteeri, johon voitte joko osallistua, tai sitten seurata sivusta. Jaan halukkaille roolit ja yhden teistä olen jo etukäteen valmistellut murhaajaksi, ja vain hän ja minä tiedämme kuka on syyllinen. Viitatkaa kuka haluaa mukaan esitykseen.

Käsiä nousi siellä täällä ja Agatha napsi heitä sitä mukaa luokseen. Kun koossa oli kahdeksan vapaaehtoista, ei rooleja enää ollut. Muut saisivat olla mukana yleisössä.
– Sinä olet kartanon rouva, ota tästä peruukki. Sinä siinä saat olla hänen miehensä, Lordi Backroyd, kas tässä piippu. Ja sinä olet neiti Tinkerton, pillerihattusi ole hyvä. Ohjaaja jakoi rooleja ripeästi ja vei sitten ryhmän käytävään. Siellä hän antoi jokaiselle lapun, jossa oli kupletin juoni, marssijärjestys ja vuorosanat.

Koska miehiä ei ollut tarpeeksi, koitui Ellun osaksi olla hovimestari. Mallulle lankesi sisäkön pesti.
– Minen kyllä osaa mitään miestä esittää, protestoi Ellu asetellessaan viiksiä teipillä ylähuuleensa. – Sun se pitäis hovimestari olla kun äänialasikin on kontra- ja viskibasson välistä.
– No kyllä Agatha näki heti, ettei sun rintavarustus täytä liikaa livreetä, Mallu kuittasi takaisin. – Ja mahdut sopivasti verhon taakse piiloon murhan tehtyäsi. Hovimestari-han se kumminkin on syyllinen, yhtä varmasti kuin Beatles-tietokilpailukysymyksissä vastaus on aina Ringo.

– Huomio huomio, oletteko valmiina ja tiedätte paikkanne, ohjaaja taputti käsiään saaden kaikkien katseet itseensä. – Nyt aloitetaan.

Agatha siirtyi sivupöydän ääreen, missä hänellä oli tabletti ja bluetooth-kaiutin. Pian huoneen täytti charleston-musiikki ja vanhukset keikuttelivat ilahtuneina päitään puolelta toiselle, kuin hulahulapatsaat Chryslerin kojelaudalla. Musiikin hiljennyttyä taustalle, alkoi äänitteen matala miesääni kertoa tarinaa:

“Lordi Backroydin kynttiläillallinen oli jälleen kerran ollut erinomaisen onnistunut. Vieraat olivat keskustelun ja perienglantilaiskuivakan huumoripitoisen sanailun yhteydessä nauttineet viiden ruokalajin illallisen viineineen. Sen jälkeen oli tarkoitus siirtyä yömyssylle kirjastoon, jossa tarjoiltaisiin naisille makeaa sherryä ja miehille armanjakkia.

Seurueeseen kuuluivat itse lordi vaimonsa Janen kera, rouvan sisarpuoli Mabelle Tinkerton sekä tämän miesystävä, ammattigolfari Dicky Parker. Nelikko tapasi useinkin istua iltaa kartanossa, mutta tällä kertaa mukana oli naapurikaupungissa asuva suihkuseurapiiripariskunta Mary ja Murdoch Eastmacott. He olivat juuri tulleet Niilin risteilyltä, joten isäntäväki halusi kuollakseen kuulla heidän matkakertomuksensa. Yksi vieraista vain odotutti itseään muiden toivoessa tarinoinnin jo alkavan...”

– James! Käytkö vilkaisemassa mihin Dicky on jäänyt, kehoitti lady Jane, eli Martta, hovimestaria.

Tarinan tässä kohdassa Ellun piti kopsauttaa kantapäät yhteen ja poistua huoneesta. Mutta ennen kuin hän ehtisi mihinkään, tuli Mallun eteisessä kiljaista kimakasti. Tai niin ohjeessa luki. Tosiasiassa hän päästi veret hyytävän rääkäisyn, joka säikäytti oikeasti jokaisen huoneessa olijan.
– Soittakaa ambulanssi, hän on aivan eloton, kähisi Mallu huutonsa aiheuttaman yskänpuuskan yllättämänä ja hoipersi saliin. – Neiti Tinkerton, älkää menkö sinne, parempi kun ette näe sitä kamaluutta, hän sopersi Lispetille, joka esitti Mabelleä.
– Minun on saatava nähdä hänet. Heti paikalla, kuulitteko.
Lispet eläytyi osaansa nostaen oikean kätensä kohtalokkaasti ilmaan ja siitä otsalleen ripsiään räpsytellen.

Ympärillä oleva yleisö seurasi esitystä etunojassa, repliikkien singahdellessa konekivääritulituksen lailla roolihahmojen välillä.

Tarina eteni pikkuhiljaa vääjäämättömästi kohti kohtausta, jossa jokainen selitti tekojaan illan aikana, kaikille löytyi alibit, tai sen kaltaiset, ja oli aika etsivän ratkaista arvoitus.

– Missä se hemmetin viulukotelo on, tinkasi Agatha ruskeapukuiselta mieheltä.
– En löytänyt semmoista mistään, käykö huilusalkku? suhautti mies takaisin.
– No ei todellakaan, eihän siihen mahdu minkäänlaista asetta. Millä me nyt selitetään tämä tappo?
Agathan kärsivällisyys oli koetuksella.
– Mahtuuhan sinne esimerkiksi veitsi, tai vaikka machete, semmoinen mini, ruskeapukuinen supatti.
– Onko sinulla sitten siellä semmoinen, täh, täh? Agatha sähisi silmät viiruina sylki toisen kasvoille pärskyen.

Silloin hänen hermonsa pettivät. Hän oli niin täynnä näitä koipalloilta haisevia, Reino-tossuissa raahustavia harmaita panttereita, että nyt katkesi se viimeinenkin sulka sorsan selästä. Ei enää yhtäkään nipistystä pakaraan eikä kaksimielistä vitsiä, ei ainoatakaan lapsenlapsenlapsen kuvaa tai pelataanko bingoa -ehdotusta. Hän oli valmistellut tämän mysteerin näille kiittämättömille kurtturusinoille ja ei, ei edes tarpeistonhoitajaksi värvätty vaari voinut hoitaa hommaa maaliin niin, että tästä olisi kunnialla selvitty.

Agathan suusta kuului tukahdutettu uikahdus kun hän kurkotti kohti miehen kaulaa ja koukisti sormensa tämän pillinohuen kurkun ympärille. Armas, joka siis oli miehen nimi, ensin punersi, sitten sinersi ja lopulta vain koitti työntää nivelreuman runtelemilla sormillaan Agathaa kauemmaksi, siinä onnistumatta.

Vanhukset tuijottivat livetapahtumaa yllättyneinä juonen saamista käänteistä. Kaiuttimesta vyöryi dramaattinen musiikki, Edvard Griegin Vuorenpeikkojen tanssi. Volyymi nousi tahdin kiihtyessä ja niin tapahtui, että Armaksen hento elämänliekki sammui viattomien todistajien läsnäollessa viimeiseen patarummun pamaukseen.

– Jestas miten hienosti Armas vetää, ihan huikee suoritus, sipisi Ellu Mallulle.
– No älä, aivan timanttia. Eipä ois uskonu että täällä meillä pääsee näkemään näin laadukasta harrastajateatteria.