Viulukotelon salaisuus

 

– Kello löi jo viisi, lapset herätkää. Taavetti ja Tiina, nouskaa kannoilleee.
Ellu nyki Mallun peiton kulmaa ja loilotti epävireisesti tuttua joululaulua.
– Ei se noin mene, tupisi Mallu käheästi ja ryki aamulimoja kurkustaan. – Juhani ja Liisi siinä on, ja kannoille noustaan vasta neljännessä säkeistössä.
– Jaa jaa, vähäkö mää välitän. Suo nyt siskolle luovaa tulkintaa äläkä heti aamusta lannista, Ellu protestoi.
– Eiku jos meinaa laulaa, niin laulakoon sitten kunnolla ja oikein. Se on sitä toisten huomioon ottamista, Mallu ärisi.

Taisteltuaan itsensä irti boa-peitostaan hän suunnisti vessaan, josta kohta kuului rytmikäs rykiminen ja kakominen. Pian mäjähti mehevä limppi vessanpyttyyn.
– Ei hittolainen, paa se ovi ees kiinni. Tai lopeta tupakin poltto. Toi ei oo tervettä hei.
– Tää tupakista oo tullu. Tuperkkeli pärkkele. Sitä se on, sano mun sanoneen, Mallu röhisi toiletin puolelta.
– Mikään tuperkkeli kyllä oo. Eihän sitä ole ollu liikkeellä enää sotien jälkeen. Mutta kessua sulla menee kaks massia päivässä. Mieti sitä.

Mallu laahusti vessasta yöpaidan helma edestä puoli metriä ylempänä kuin takaa. Näky oli tarpeeksi koominen että Ellu herkesi hekottamaan.
– Oot muija kuule taas lihonu. Pyjamas ylettää just ja just vesirajaan. Vitsi ku oot viksun näkönen. Suoraan ku Glorian kannesta.
Mallu nykäisi Nansoaan kymmenen senttiä alemmas ja tuhisi ohittaessaan langanlaihan sisarensa.
– Hyvähän se sun on siinä luitas lonksutella. Ootappa vielä muutama vuosi, niin toivoisit itelleski vähän lisää rasvaa nivelies väliin. Liikkuisit liukkaammin.
– Mulla ei ole aikomusta lihoa kiloakaan. Varoittava esimerkki geeniperimästä pörrää nonstoppina lähiympäristössä. Tommosena minäkin hautaan joutuisin jos en kattois mitä suuhuni pistän.

Ellu kurkotti keittokomeron hyllyltä Friggsin riisikakkupaketin ja siirtyi sen kanssa huoneen ainoan ikkunan ääressä olevaan kahden hengen pöytään. Mallu puolestaan nappasi jääkaapista litran punaista maitoa, karjalanpiirakkapussin ja munavoin punakantisessa Tupperware-rasiassa. Toinen sisaruksista rouskutti ja toinen maiskutti. Syömisen äänet täyttivät pienen soluasunnon.

– Mitäs on ohjelmassa tänään, Ellu kysyi kuivien riisimurusten lennellessä kohti Mallua.
Tämä veti piirakkansa lähemmäs omaa pöydänpuolikastaan ja katsoi toista paheksuen.
– Eiköhän ne ole siellä ilmotustaululla niinku joka aamu. Pue päälles ja viipota kattomaan.
– Ite viipotat. Minä liikehdin kovin sirosti ja sulokkasti sekä silmiä hivelevästi. Ei kuulu sukkahousujen suhinaa niin kuin eräillä, Ellu vihjaili kohotellen kulmiaan merkitsevästi.

Mallu oli pistellyt piirakat suihinsa ja etsi katseellaan eilispäiväisiä vaatteitaan.
– Kellä suhisee ja kellä ei. Kelläs on poikakaveri ja kellä ei...

Löydettyään vaatemyttynsä hän puki ne ylleen pienen puuskutuksen säestämänä, hymykare huulillaan.
– Mikä poikakaveri. En nyt pojasta puhuis. Ainaski satavuotias, Ellu tuhahti.
– Mää oonki aina tykänny kypsistä miehistä, enkä teinipojista, niinku eräät.
Nyt oli Mallun vuoro nykiä kulmakarvojaan. – Ei niistä ole pysyvään parisuhteeseen eikä sitoutumaan. Vanhaksipiiaksi jäät, katopa vaan.

Ellu oli myös saanut vaatteet päälleen, helmikorvakorut korviinsa ja kameen lattanaan rintapieleensä.
– Entäs sitten jos jäänkin, oma on valintani. Sinkut on pop ja niillä menee lujaa. Ja alahan tulla köntys, muut on varmaan jo aulassa.

Siskokset siirtyivät huoneestaan käytävään ja suunnistivat kohti ala-aulaa viallisten valaisimien saattamina. Ilmoitustaulun äärellä parveili väkeä tutkien kiihkeästi jotain lappua. Puheensorina kimpoili betoniseinissä ja tavoitti Ellun ja Mallun jo metrien päähän.
– No jopas nyt jotakin. Onko Eläkeläiset tulossa humppakeikalle? Ellu ihmetteli.

Sorinan keskeltä erottuivat sanat mysteeri ja salapoliisi. Ellu raivasi tiensä vanhusten ohi, näppäsi paperin taululta ja tunki tyytymättömän mutinamuurin läpi takaisin Mallun luokse.
– Oletko aina halunnut olla salapoliisi? Tule mukaan kokemaan hiirenloukkumainen jännitys ja testaa, onnistutko ratkaisemaan viulukotelon arvoituksen, Ellu luki kovaan ääneen. – Mikä tää on, joku mysteerio buffo, ja heilutti lappua ilmassa.
– Anna tänne se, Mallu anasti lapun siskoltaan. – Tervetuloa murhamysteerin pariin askartelutilaan tänään kello 13.30 lounaan jälkeen. Terveisin virikeohjaajanne Agatha, Mallu tavasi. – No nyt se myrkyn lykkäs, mulla on treffit, ei pysty.
– Mitä minun kauniit korvani kuulevat? Älä höpäjä. Sen kerran kun meillä on jotain mielenkiintoista ohjelmaa niin sinähän kyllä tulet ja edustat meidän ruokakuntaa. Ei kahta puhetta, Ellu tokaisi. – Ota se Taavettis mukaan, niin saan tunkea sen sinne viulukoteloon.

Naiset läpsyttelivät sisätossuillaan takaisin huoneeseensa ja jatkoivat kinaamista. Lopputulema oli, että Ellu sai tahtonsa perille ja Mallu ilmoitti ohjelmanmuutoksesta poikaystävälleen.

Kello 13.30 tasan seisoi sekalainen seurakunta Palvelutalo Ikiyön askartelusalin ovella odotellen sisäänpääsyä. Virikeohjaaja avasi uksen täsmällisesti.
– Tervetuloa, peremmälle vaan. Varokaa kynttilöitä, ne ovat ihan oikeita, ei mitään ledikorvikkeita tällä kertaa, Agatha varoitteli vanhuksia.

Iso kokoontumistila oli pimennetty paksuilla verhoilla ja pyöreät Artekin pöydät liinoitettu ja kasattu ryhmiksi. Kynttilöiden liekit lepattivat luoden seinille tummia, heiluvia varjoja talon asukkien asettuessa kuka mihinkin. Mallu ja Ellu silmäilivät eri kokoonpanoja eivätkä osanneet päättää mihin mennä.
– Margareetta ja Eleonoora, tulkaa minun seuraani, täällä on katettu teetä kolmelle, kuului käheä kuiskaus. Ruskeapukuinen mies vilkutti heille innokkaasti takavasemmalta. Mallu irvisti kuullessaan oikean nimensä, mutta nappasi Ellun käsipuoleensa ja istutti tämän miehen viereen.

– Täällähän on runsas osanotto, kiitoksia kun tulitte. Olen valmistellut teille jännittävän iltapäivän ja toivonkin, että jokainen olisi avoimella ja uteliaalla mielellä valmiina ratkaisemaan arvoitusta, ohjaaja kajautti kuuluvalla äänellään hiljentäen kuudenkymmenenkuuden ja kuoleman välillä kyntävän yleisönsä.
– Kyseessä on siis marplemaiseen tyyliin toteutettu murhamysteeri, johon voitte joko osallistua, tai sitten seurata sivusta. Jaan halukkaille roolit ja yhden teistä olen jo etukäteen valmistellut murhaajaksi, ja vain hän ja minä tiedämme kuka on syyllinen. Viitatkaa kuka haluaa mukaan esitykseen.

Käsiä nousi siellä täällä ja Agatha napsi heitä sitä mukaa luokseen. Kun koossa oli kahdeksan vapaaehtoista, ei rooleja enää ollut. Muut saisivat olla mukana yleisössä.
– Sinä olet kartanon rouva, ota tästä peruukki. Sinä siinä saat olla hänen miehensä, Lordi Backroyd, kas tässä piippu. Ja sinä olet neiti Tinkerton, pillerihattusi ole hyvä. Ohjaaja jakoi rooleja ripeästi ja vei sitten ryhmän käytävään. Siellä hän antoi jokaiselle lapun, jossa oli kupletin juoni, marssijärjestys ja vuorosanat.

Koska miehiä ei ollut tarpeeksi, koitui Ellun osaksi olla hovimestari. Mallulle lankesi sisäkön pesti.
– Minen kyllä osaa mitään miestä esittää, protestoi Ellu asetellessaan viiksiä teipillä ylähuuleensa. – Sun se pitäis hovimestari olla kun äänialasikin on kontra- ja viskibasson välistä.
– No kyllä Agatha näki heti, ettei sun rintavarustus täytä liikaa livreetä, Mallu kuittasi takaisin. – Ja mahdut sopivasti verhon taakse piiloon murhan tehtyäsi. Hovimestari-han se kumminkin on syyllinen, yhtä varmasti kuin Beatles-tietokilpailukysymyksissä vastaus on aina Ringo.

– Huomio huomio, oletteko valmiina ja tiedätte paikkanne, ohjaaja taputti käsiään saaden kaikkien katseet itseensä. – Nyt aloitetaan.

Agatha siirtyi sivupöydän ääreen, missä hänellä oli tabletti ja bluetooth-kaiutin. Pian huoneen täytti charleston-musiikki ja vanhukset keikuttelivat ilahtuneina päitään puolelta toiselle, kuin hulahulapatsaat Chryslerin kojelaudalla. Musiikin hiljennyttyä taustalle, alkoi äänitteen matala miesääni kertoa tarinaa:

“Lordi Backroydin kynttiläillallinen oli jälleen kerran ollut erinomaisen onnistunut. Vieraat olivat keskustelun ja perienglantilaiskuivakan huumoripitoisen sanailun yhteydessä nauttineet viiden ruokalajin illallisen viineineen. Sen jälkeen oli tarkoitus siirtyä yömyssylle kirjastoon, jossa tarjoiltaisiin naisille makeaa sherryä ja miehille armanjakkia.

Seurueeseen kuuluivat itse lordi vaimonsa Janen kera, rouvan sisarpuoli Mabelle Tinkerton sekä tämän miesystävä, ammattigolfari Dicky Parker. Nelikko tapasi useinkin istua iltaa kartanossa, mutta tällä kertaa mukana oli naapurikaupungissa asuva suihkuseurapiiripariskunta Mary ja Murdoch Eastmacott. He olivat juuri tulleet Niilin risteilyltä, joten isäntäväki halusi kuollakseen kuulla heidän matkakertomuksensa. Yksi vieraista vain odotutti itseään muiden toivoessa tarinoinnin jo alkavan...”

– James! Käytkö vilkaisemassa mihin Dicky on jäänyt, kehoitti lady Jane, eli Martta, hovimestaria.

Tarinan tässä kohdassa Ellun piti kopsauttaa kantapäät yhteen ja poistua huoneesta. Mutta ennen kuin hän ehtisi mihinkään, tuli Mallun eteisessä kiljaista kimakasti. Tai niin ohjeessa luki. Tosiasiassa hän päästi veret hyytävän rääkäisyn, joka säikäytti oikeasti jokaisen huoneessa olijan.
– Soittakaa ambulanssi, hän on aivan eloton, kähisi Mallu huutonsa aiheuttaman yskänpuuskan yllättämänä ja hoipersi saliin. – Neiti Tinkerton, älkää menkö sinne, parempi kun ette näe sitä kamaluutta, hän sopersi Lispetille, joka esitti Mabelleä.
– Minun on saatava nähdä hänet. Heti paikalla, kuulitteko.
Lispet eläytyi osaansa nostaen oikean kätensä kohtalokkaasti ilmaan ja siitä otsalleen ripsiään räpsytellen.

Ympärillä oleva yleisö seurasi esitystä etunojassa, repliikkien singahdellessa konekivääritulituksen lailla roolihahmojen välillä.

Tarina eteni pikkuhiljaa vääjäämättömästi kohti kohtausta, jossa jokainen selitti tekojaan illan aikana, kaikille löytyi alibit, tai sen kaltaiset, ja oli aika etsivän ratkaista arvoitus.

– Missä se hemmetin viulukotelo on, tinkasi Agatha ruskeapukuiselta mieheltä.
– En löytänyt semmoista mistään, käykö huilusalkku? suhautti mies takaisin.
– No ei todellakaan, eihän siihen mahdu minkäänlaista asetta. Millä me nyt selitetään tämä tappo?
Agathan kärsivällisyys oli koetuksella.
– Mahtuuhan sinne esimerkiksi veitsi, tai vaikka machete, semmoinen mini, ruskeapukuinen supatti.
– Onko sinulla sitten siellä semmoinen, täh, täh? Agatha sähisi silmät viiruina sylki toisen kasvoille pärskyen.

Silloin hänen hermonsa pettivät. Hän oli niin täynnä näitä koipalloilta haisevia, Reino-tossuissa raahustavia harmaita panttereita, että nyt katkesi se viimeinenkin sulka sorsan selästä. Ei enää yhtäkään nipistystä pakaraan eikä kaksimielistä vitsiä, ei ainoatakaan lapsenlapsenlapsen kuvaa tai pelataanko bingoa -ehdotusta. Hän oli valmistellut tämän mysteerin näille kiittämättömille kurtturusinoille ja ei, ei edes tarpeistonhoitajaksi värvätty vaari voinut hoitaa hommaa maaliin niin, että tästä olisi kunnialla selvitty.

Agathan suusta kuului tukahdutettu uikahdus kun hän kurkotti kohti miehen kaulaa ja koukisti sormensa tämän pillinohuen kurkun ympärille. Armas, joka siis oli miehen nimi, ensin punersi, sitten sinersi ja lopulta vain koitti työntää nivelreuman runtelemilla sormillaan Agathaa kauemmaksi, siinä onnistumatta.

Vanhukset tuijottivat livetapahtumaa yllättyneinä juonen saamista käänteistä. Kaiuttimesta vyöryi dramaattinen musiikki, Edvard Griegin Vuorenpeikkojen tanssi. Volyymi nousi tahdin kiihtyessä ja niin tapahtui, että Armaksen hento elämänliekki sammui viattomien todistajien läsnäollessa viimeiseen patarummun pamaukseen.

– Jestas miten hienosti Armas vetää, ihan huikee suoritus, sipisi Ellu Mallulle.
– No älä, aivan timanttia. Eipä ois uskonu että täällä meillä pääsee näkemään näin laadukasta harrastajateatteria.

Etelä-Pohjanmaan -tour 2023

Se tunne, kun on koko kevään suunnitellut seuraavan kesän golfturneeta, reittejä, majoituksia jne. Sitten kun reissu lähenee ja huomaa säätiedoista, että se on kesän karsein sadeviikko, niin ottaahan se koteloon.

Näin kävi meille. Karavaanimme kera Armin ja Martin suuntasi kohti Etelä-Pohjanmaata ja sen entuudestaan tuttuja, kivoja kenttiä. Maanantai 3.7. koitti harmaana. Lähdimme Raahesta kohti Lappajärveä, joka oli tarkoitus pelata ensimmäisenä. Päästyämme klubille, tuli vettä ihan maahan asti. Eipä tehnyt mieli kastella kamppeita heti reissun alkuun, joten jatkoimme matkaa majoituspaikkaamme Seinäjoelle. Siellä ei satanut sillä hetkellä lainkaan, joten kiepsautimme autot ympäri ja kaarsimme muutaman kilometrin takaisin Nurmon suunnille.

 

Ruuhikosken pettymys

Otimme autot molemmille porukoille, sillä parin tunnin päästä oli lähestymässä seuraava saderintama. Meleko haipakkaa päästelimme etuysin ja ilman taukoa takaselle. Väylällä 11 kuitenkin taivas aukeni ja pian soi tuomiopasuuna. Kenttä tyhjennettiin ukkosen jyristellessä ihan päämme päällä. Siihen jäi sen päivän pelit.

Seudulla oli sadellut vissiin jo pitemmänkin aikaa, sillä väylät olivat niljakkaat, paljaat ja tympeitä pelata. Varsinkin tämmöiselle tuupparille, joka koittaa aina sipaista pallon lentoon, eikä lennätä oikeaoppisesti divotteja, se loi haasteita. Greenit olivat keskinkertaiset, ei hyvät, mutta eivät ihan luokattomatkaan. Aiemmin Ruuhikoski on aina vastannut odotuksia, tällä kertaa ei, ei lähellekään.

 

Sorsanpesässä pulikointia

Olimme valinneet nelipäiväisen pelireissumme tukikohdaksi Hotelli Sorsanpesän. En ollut siellä koskaan aiemmin käynyt saati yöpynyt. Ympyränmuotoinen rakennus oli hauskannäköinen ja sievästi sisustettu, huoneet siistejä ja täyttivät vaatimukset. Alakerran naisten saunaosasto oli mukava ja ihan kohtuullisen kokoinen uima-allas ekstrabonus. Siellä oli hyvä kierroksen jälkeen käydä rentoutumassa. Aamupala oli herkullinen, varsinkin pehmeäksi haudutettu puuro.

 

Autio Botnia Golf

Tiistaina lähdimme toivoa täynnä kohti Kauhajokea. Siellä ei ollut ketään! Klubin vitriini pullisteli ihanista leivistä, jugurttiannoksista, pullista ja leivoksista. Kentällä ei vaan ollut ristinsielua meidän lisäksemme. Sade oli eiliseen verrattuna maltillisempaa. Urheasti taaplasimme kentän läpi, mutta ilman siirtosääntöä olisi peli ollut täydellisen turhauttavaa. Väylillä kasvoi enimmäkseen rikkaruohoturppaita siellä täällä. Vähän kävi sääliksi seuran pelaajia, järkevintä olisi raapia väylät auki ja kylvää täysin uudelleen, niin surullinen oli tilanne siellä. Griinit olivat paremmat.

Mutta tauolla sain täydellistä suklaa-vanilja-pehmistä. Mikä oli virhe. Märkänä ja kylmissään syöty jäätelö jysähti vatsaan ja palelin entistä enemmän.

Botnia Golfissa olisi ollut kauniita maisemia, jos huomio väylien kunnosta vain siirtyisi niihin.

 

 

Suunnitelmiin muutos ja kohti Vaasaa

Tarkoituksemme oli pelata keskiviikkona Ähtäri, mutta sisämaassa sadepilvet eivät näyttäneet väistyvän mihinkään, vaan pyörivät vinhaan samoilla suunnilla. Silloin hoksasin vilaista Vaasan tilannetta. Avot, rannikolla ei hajanaisia pikkupilviä lukuunottamatta näyttänyt pahalta! Sinne siis. Soitto Vaasaan ja varaus. Soitto Ähtäriin ja peruutus. Soitto Ruuhikoskelle ja peruutus torstailta. Soitto Lappajärvelle ja varaus torstaille. Pikkasen oli liikkuvia osia, mutta kaikki sujui ongelmitta. Meillä oli ollut tarkoitus pelata Ruuhikoski viimeiseksi, mutta kentän kunnon ollessa mitä se oli, niin päätimme pelata eka päivänä väliin jääneen Järviseudun Golfin kentän kotimatkalla.

Vaasaa ei suotta kutsuta Suomen aurinkoisimmaksi kaupungiksi. Kun pääsimme parkkipaikalle Kråklundiin, paistoi arska lämpimästi ja golfarin mieli kohosi kuin taivaalle nouseva täydellinen rautalyönti. Pelasimme ensin keltaisen, sitten valkoisen kentän.

Mitäpä kentästä sanoisin? Kahden edellisen päivän jälkeen Vaasa sai ison plussan seurueemme rankingissa. Väylät ja griinit olivat hyvät, miltei loistavat. Meikäläinenkin sai lyötyä muutamia makoisia osumia, mutta tytöt vastaan pojat -ottelumme sai siellä ikävän käänteen, kun pojat veivät ensimmäisen kerran. Tilanne oli kolmen kentän jälkeen 2-1 tytöille. Tämä kertonee siitä, että miehemme olivat selkeästi hyvän sään pelaajia.

Vaasan kentällä on naiset huomioitu hienosti. Pukuhuonetila oli hyvin varustettu ja kivasti kalustettu. Harmillisesti klubitalolla oli jonkinlainen viemäriongelma, sillä haju sisätiloissa oli etova. Kentällä näkyi siellä täällä "kummituspuita". Jokin tauti tai perhoselukka lienee verhonnut niitä valkoiseen harsoon.

 

Vaasan Golfin kummituspuut olivat pelottavia!

Vielä kerran Lappajärvi

Torstaina aamupalan jälkeen pakkasimme kamat ja survoimme pakaasimme autoon. Viimeinen etappi, eli Lappajärven kenttä oli enää jäljellä. Sää näytti kaikin puolin passelilta, joten se oli täydellinen lopetus kolmen yön ja neljän päivän turneellemme. Hauska sisävesiristeily lossilla on aina ihastuttava aloitus kiekalle. Vähän pelottava oli matka lossilta ykkösväylälle, sillä neljät kärryt bägeineen survottuna golfauton perään, oli villi viritys. Reipas paikallinen nuorimies auttoi meitä lastaamisessa. Auto oli lievästi takapainotteinen, kun me tytötkin istuimme takapenkillä selät menosuuntaan. Jyrkässä ylämäessä pidin silmiä kiinni ja toivoin, ettei auto vaan kippaisi.

Siirtymäkuljetus Järviseudun Golfin tapaan... Kärryt ja bägit kertarysäyksellä + neljä pelaajaa :D.

 

Tämä kenttä on mielenkiintoinen sekoitus kahta erilaista maailmaa. Etuysi on metsä-/puistomainen sisältäen monta pitkää par5-väylää. Takaysi taas kiemurtelee lyhyenä asutuksen seassa ja järvimaisemissa. Molemmat mukavia, omalla tavallaan. Kentän kunto oli oikein hyvä, jopa loistava. Klubirakennus on kiehtova majakkamaisuudessaan. Naisten pukutilat ovat tyylikkäät ja modernit.

Armin kanssa päätimme pistää parastamme ja niin kävi, että viimeisen päivän jälkeen tyttöjen joukkue vei turneen mestaruuden 3-1. Pelimuotomme oli ollut koko viikon hcp pb Best Ball.

Ennen kotimatkaa arvoimme vähän aikaa, että syömmekö paikan päällä vaiko matkan varrella. Onneksi päätimme aterioida klubilla Daniel's Grillbarissa, sillä ruoka oli aivan erinomaista. Söin kylmäsavulohi flammkuchenin. Nam, iso suositus!

* * *

Täydellä mahalla oli mukava ajella kotia kohti. Reissu oli täyttänyt tarkoituksensa, vaikkei tänä kesänä yhtään uutta kenttää pongattukaan. Kiva oli reissata naapurimaakunnassa, eikä aina matkata toiselle puolelle Suomea. 

Kiitokset Armille ja Martille loistavasta peliseurasta ja illanistujaisista. Otetaanhan joskus uusiksi!

Jokohan se lossi sieltä kohta tulee...?

 

 

Älä tule huono lyönti, tule hyvä lyönti!

Kaksikymmentä vuotta golffanneena olen tietoinen siitä, miten hyvät ja huonot pelilliset jaksot seuraavat toisiaan yhtä varmasti kuin hyttynen hikistä pelaajaa. 

Yleensä alkukaudesta on ensin kutakuinkin kohtalainen kausi, koska treenamattoman talven aikana ovat enimmät virheet unohtuneet. Sitten muutaman viikon jälkeen ne pulpahtelevat ensin tiiboksiin, draivit sinkoilevat ja menettävät terhakkuutensa. Tämä aiheuttaa tiillä pitkittyneitä maneereja, pilkkimistä ja asennon hakemista. Uhmakkuudesta ei näy merkkiäkään.

Seuraavaksi katoavat raudat. Ensin pitkät, sitten lyhyet. Osumat eivät  napsahtele nasakasti, vaan lavasta lähtee ponneton pyrkimys edes suunnilleen oikeaan suuntaan. Matalia suikkuja sinkoilee oikealle ja vasemmalle, aiheuttaen harmaita hiuksia jo ennestään valjun väriseen kuontaloon.

Eikä tässä vielä kaikki, pahempaa on luvassa. Seuraavaksi murenevat chipit. Ne ovat tuffeja tai kylkkäreitä ja aiheuttavat tuloskortissa katastrofaalisia lukemia.  Hikiset sormet koittavat puristaa hellästi mutta päättäväisesti grippiä ja toivovat kaunista kaarta kohti lippua. Lopputulema on kuitenkin jotain aivan muuta, kolkko kalahdus, joka lähettää pallon sokettina griinibunkkeriin tai käärmeentappajana takaraffiin.

Viimeinen korsi kamelin selässä katkeaa, kun puttituntuma katoaa kuin  pieru Saharaan. Vaikka sihtaisit silmä kourassa linjoja edestä ja takaa, istuen ja maaten, ei pallo osu reikään sitte millään. Lyhyet ovat todella lyhyitä ja pitkät sitten pirun pitkiä. Kolme puttia on tosiasia vähintään joka toisella griinillä. Masentavaa.

MUTTA! Yhtä yllättäen kuin huono kausi alkoi, se myös loppuu. Lähtee kuin persilja rekkamiehen lautaselta. Jossain vaiheessa. Se on varma. Yleensä juhannuksen tienoilla alkavat ensin putit upota, sitten chipit rullata ja viimein pitkätkin lyönnit löytävät väylän. Silloin on golffarin hyvä olla. Itseluottamus kasvaa kohisten ja peilistä katsoo luottavainen pelimies tai -nainen.

Ei ne taidot mihinkään katoa. Ne vain menevät välillä piiloon, tullakseen taas entistä ehompina takaisin. Näin se on aina mennyt. Ja tulee menemään. Sano minun sanoneen.

PS.
Tämän analyysin tekijä pelasi toissapäivänä parhaan kisakierroksensa ikinä (80), vain pari viikkoa huonoimman kisansa ikinä jälkeen. Eroa bogipisteissä näiden kahden kierroksen välillä oli 25. On tämä vaan merkillinen laji.

Kun allekirjoittaneen peli on sekaisin, ei kannata lähellä liikkua! Voi tulla vaikka soketti sääreen...

 

Pohjalta on hyvä ponnistaa

Tämä sanonta tuli todistettua todeksi viime viikonloppuna.

Lauantaina 10.6. oli St Lake -kentän vuoro Pyhäjärveltä järjestää vuosittainen neljän seuran välinen ottelu. Meidän seuramme on viime vuosina kunnostautunut pari kertaa viemään himoitun pytyn Klg:n, Nsg:n ja St Laken nenän edestä. Tälläkin kertaa se miltei onnistui, sillä pokaali matkusti kisan jälkeisen tietämyksen mukaisesti Siikajoelle, mutta seuraavan aamun tarkistuslaskenta totesi järjestävän seuran voittaneen.

Voi mikä pettymys. Minä olin jo tuudittanut itseni uskoon, että minun suorituksellani ei ollut väliä, koska työllä ja vaivalla tuupparoimani kokonaiset 18 pistettä jättivät minut koko kisan viimeiseksi. Olisimme siltikin voittaneet. Mutta ei, jäimme toiseksi.

Pelillinen matalapaineeni oli alkanut jo edellisellä viikolla. Lyönti tuntui jotenkin vieraalta ja väkinäiseltä. Mieheni yritti vielä kisa-aamuna Pyhäjärven rangella virittää hartiakiertoani oikeaan osoitteeseen, mutta turhaan. Ainut asia, mikä sinä päivänä pelissäni toimi, oli putti. Mutta sillähän ei tilannetta pelastettu, jos kesti 3-4 lyöntiä päästä griinille.

Vaikea kenttä ei auttanut asiaa

St Laken kenttä ei kertakaikkiaan sopinut sen hetkiselle pelikunnolleni. Väylät oli ojitetut ristiin rastiin ja niiden ulkopuolella alkoi heti tiheä metsä tai pitkäheinäinen raffi. Avoimilla peltoväylillä oli strategisia esteitä ja ojia. Pelini ollessa näinkin sekaisin, oli monesti pakko ottaa lay-uppeja ja näin lisää lyöntejä korttiin.

Luulin, että kierrettyäni 9-reikäisen kentän ensimmäisen kerran, olisi takakierros helpompi, kun tietäisin mitä varoa. Mutta mitä hulluja, bunkkereitten ympäröimät griinit eivät olleet yhtään sen lähempänä. Harvoin nostan palloa pistebogey-kisassa, nyt sen tein useampaankin kertaan, kun pisteitä ei enää ollut saatavilla. Löin peräti neljä palloa hukkaan ojiin ja vesiin.

Ei kun nokka tuuleen!

Seuraavana päivänä oli Siikajoella Raahen Energia Open. Olin ilmoittautunut, joten sitä ei enää voinut perua. Ja vielä lyöntipeli. Tulin kentälle korvat luimussa, mutta yritin olla ihmisille vitsikäs ja naureskella edellisen päivän katastrofilleni. ”Juu, ei tunnu missään... kerrankos sitä lyönti katoaa.... eikun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä” jne.

Mitään odotuksia ei siis ollut. Eikä kierros alkanut mitenkään erikoisesti. Pari bogia heti siihen alkuun, sitten pareja, bogeja ja yksi tupla. 42 lyöntiä, ei huono! Ja lyönti tuntui jälleen suht normaalilta. Mitä yön aikana oli tapahtunut? En käsittänyt.

Putti tuntui edellisen päivän jäljiltä vielä yhtä hyvältä. Ensimmäinen ei tietenkään aina ollut reiässä, mutta paluu/toinen putti upposi poikkeuksetta. Ei tullut yhtään kolmen putin reikää. Koputtelin päätäni (puuta) ja ihmettelin, miten voi olla tämmöinen päivä.

Sitten minulle aina vaikeampi takaysi. Toppuuttelin itseäni, että älä nyt vaan ala kuvitella mitään, kohta se romahdus tulee, ootappa vaan... Mutta ei sitä tullut. Takaselle tuli neljä bogia, neljä paria ja yksi tupla, jälleen 42 lyöntiä.

En ole kirjanpitäjä

Pääni ei kuitenkaan osannut yhteenlaskua ja jostain syystä laskin pelanneeni 88 lyöntiä. Se oli minusta oikein hyvin, yksi yli omien. 

Söimme siinä peliseurueeni Ritvan ja Pekan kanssa kisasopat ja miehenikin tuli perässä maaliin. Päätimme lähteä ruokkimaan koirat ja poistuimme paikalta. Sitten siinä kotimatkalla yhtäkkiä tajusin, 42 + 42 on 84. Sehän on kolme alle omien! Härregyyd! Mitä jos pärjäsinkin, ja en ole paikalla. Sehän olisi tosi epäkohteliasta järjestävää yritystä kohtaan, voi häpeää!

Soitin heti vielä kentällä olevalle ladykapu Susannalle ja kerroin mokastani. Hän lupasi sanoa terveiseni, jos näin tapahtuisi. Ja niinhän siinä kävi, että kahden lyönnin marginaalilla voitin A-sarjan ja olin toinen jopa yleisessä scratchissä.

Nyt palaan siis postaukseni otsikkoon. Kun on oikein pohjalla, on sieltä hyvä ponnistaa kohti pintaa. Kun pelaa täysin ilman mitään ennakko-odotuksia, eikä toivo mitään, niin silloin rentous voi tuoda yllätyksiä tullessaan. 

Tässä vielä linkki kotiseurani sivuilla olevaan kisajuttuun (teksti Juha Honkala):

Mitä silmäni näkevätkään?

Golfkisaa oli kestänyt parisen tuntia, kun taivaalta alkoi tipahdella jotain kesäkuun ensimmäiselle päivälle epätyypillistä. Kuin pieniä styroksipalluroita, joita tuuli painoi kasvoilleni. Eivät ne märkiä olleet, mutta napakasti napsahtelivat osuessaan toppatakkini hihoihin. Onko tämä unta, lunta!

Olimme mieheni Janin kanssa jo toistamiseen kuukauden sisällä Nivalassa kisailemassa. Tällä kertaa kutsu tuli LähiTapiola Pohjoisen kautta ja pieni viidentoista hengen porukka kilpaili henkilökohtaisesti pistepokia sekä kolmen hengen joukkueissa BestBallia.

Itselleni oli osunut vallan mainio peliporukka: entinen luokkakaverini Hannu-Pekka Kokkolan kauppaopistoajoilta yli neljänkymmenen vuoden takaa sekä Nivalan oma touhukas toiminnanjohtaja Mika. Eipä paljon paremmin olisi voinut käydä. Molemmat ovat huipputyyppejä ja näin ensimmäisen yhteisen kiekan jälkeen todettuna, myös loistavaa peliseuraa. Siinä ei lyöntejä selitelty eikä tupistu, vaan homma eteni positiivisessa fiiliksessä niin hyvien kuin ei niin hyvien osumien osuessa kohdalle. 

 

Huono alku, mutta en masentunut 

Yhteislähtö oli antanut meille aloitustiin nro yhdeksän, mikä tarkoittaa, että saimme heti taklattavaksemme Nivalan niin sanotun ”Amen Cornerin”. Kentän vaikeimmiksi koetut väylät 9, 10 ja 11. Onhan se kasikin vielä hankala, mutta se olisi sitten viimeisenä selätettävänä. HP ja Mika saivat pallonsa väylälle mallikkaasti parinsadan metrin päähän metsänkulmaan, mutta itse löin huolimattomasti melkein ohi (huomasin jo stanssatessani olevani liian kaukana pallosta, mutta en viitsinyt korjata) ja Callaway tiuasi nokkaosumasta parinkymmenen metrin päähän oikealle puun juureen. Siitä lähdin etenemään ja griinillä merkkasin korttiin muhkeat seitsemän lyöntiä par neloselle.

En kuitenkaan masentunut, eikun nokka tuuleen ja kohti uusia pettymyksiä. Matkan varrelle osui onneksi onnistumisiakin, kuten 17-väylän birdie. Samoin muutaman kerran sain pitkän putin varman päähän lipusta, eikä tarvinnut kuin käydä napauttamassa pallo kuppiin. Mutta luvattoman monta tuffia ja kylkkäriäkin tuli. Kylkkärit ovat oikeastaan täysin aliarvostettuja lyöntejä. Ne juoksevat yleensä pitkälle ja pitävät suuntansa. Toki bunkkerista tai lähietäisyydeltä ne eivät ole toivottuja, mutta jos nyt vaikka yli sadasta metristä semmoinen tulee, niin voi lopputulos kumminkin olla ihan tarkoituksenmukainen. Erona vaan se, ettei se lentänyt sinne kauniilla kaarella. 

 

Kuin piispaa pappilassa

Loppuviimein lyöntejä tuli 90 ja pisteitä 34. Parhaana naisena (meitä oli kaksi, ja voitin vain yhdellä pisteellä tutun tasaväkisen kilpakumppanini Tiinan, lyöntimäärämmekin oli sama) sain palkinnoksi kauniin teräsvadin Nikamalta. Näissä kutsutapahtumissa on poikkeuksetta aina hyvät tarjoilut ja rento meininki, niin tälläkin kertaa. Vieraita pidetään hyvänä kuin piispaa pappilassa. Ainut, mikä voi tunnelmaa latistaa, on kaikkien hallitsemattomissa oleva sää.

Saimme kokea kesäisen Suomen kaikki mahdolliset sääilmiöt. Ensin paistoi, sitten meni pilveen ja kylmeni. Kohta taas paistoi, kunnes meni pilveen ja alkoi sataa lunta. Vuorotellen kaikkea tätä. Humppasin ohuemman takin ja kevyttoppiksen sekä pipon ja lippiksen kanssa koko nelituntisen kierroksen ajan. Heti kun sain kevyempää kampetta vaihdettua, niin kohta sai vetää taas lämmintä päälle. Oma ohjelmanumeronsa sekin.

Joka tapauksessa tälläkin kertaa ilma oli ihan pelattava. Niin kuin melkein aina. Vain rankkasade ja myrskytuuli vievät fiiliksen niin alas, ettei kierroksesta muista muuta, kuin taistelun säätilaa vastaan. Golf on kesälaji, mutta joskus on pelattava myös haastavimmissakin olosuhteissa. Toimiva vaatetus on kuitenkin kaiken a ja o. Ja kuivat kengät. Sitten pärjää kyllä.

Takaysin pelattuamme, alkoi tauon jälkeen taivaalta tipahdella jotain kesäkuulle todella epätyypillistä.

 

Golfkausi 2023 korkattu!

Ai että voi ihmislapsi olla taas onnellinen. Ja kipeä. Puolen vuoden sohvalla makoilun jälkeen tämmöinen jokapäiväinen rehkiminen kentällä vaatii alussa veronsa.

Perjantaina 12.5. aukesi kotikenttäni Raahentienoon Golfissa Siikajoella. Mieheni ja hänen ystävänsä kanssa sinne ryykellettiin jo heti aamupäivällä. Sää oli puolipilvinen ja noin +15 asteen huiteilla. Ihan emme tarenneet T-paitasilleen, mutta ohuella takilla kyllä. Kenttä oli talvehtinut loistavasti. Griinit olivat todella hyvässä kunnossa ja ilo oli senkun huiskia menemään.

Pelillisesti minulla ei ollut mitään tavoitteita, eikä vieläkään, kunhan fiilistelen ja haen jonkunlaista tuntumaa talven jälkeen. Tämä oli ensimmäinen kerta ilman minkäänlaista hallitreeniä moneen vuoteen. Se on tämä ikä, mikä poistaa enimmät kunnianhimot. Toiveena on, että josko edes tämän noin 14 händärillä pelaavan keski-ikäisen naisimmeisen peli-ilo satunnaisten birdien toiveissa säilyisi. Sen suurempia ambitioita ei ole. Toki osallistun oman seuran mestiksiin, mutta ne scr-voitot ovat menneen talven lumia. Hcp-kisat ovat sitten erikseen, niissä voi hyvänä päivänä vaikka natsata.

 

Kevään ensimmäinen kisa

Nivalanseudun Golf järjestää alueellamme joka kevät ensimmäisen kisan. Se on Champion Door Open ja pelimuoto scramble. Olemme mieheni kanssa osallistuneet siihen useamman kerran. Pelikavereina oli tuttu nivalalainen nuoripari, Tiina ja Tommi. Tiina on ihana kollega muutaman vuoden takaisilta ladykapteeniajoiltani ja jonka kanssa edelleen pidämme yhteyttä. Viime vuonna pelasimme Janin kanssa tämän kisan suht hyvin ja pääsimme podiumillekin, mutta nyt ei ollut päivämme.

Joskus aina scramblessä paripeli sujuu kuin unelma. Toinen paikkaa kun toinen töskää. Tai sitten kumpikaan ei pahemmin töpeksi. Tällä kertaa unelma mureni jo ensimmäisen väylän bogiin. No, ei nyt ihan siihen, mutta peli oli tahmeaa taistelua. Par oli monesti työvoitto. Pirkkujakaan ei tullut kuin yksi. Mutta emme masennu! Kyllä me tästä vielä noustaan. 

Hymy oli melkein kaikilla herkässä Nivalan kisassa. Liekö edellisen väylän bogi vienyt mielen matalaksi Janilta? No, ei se niin vakavaa ole ;).

 

Välipäivä tarpeen

Perinteinen äitienpäiväkierros jäi minulta väliin. Oli kintut sen verran väsyneet, että piti pitää välipäivä. Euroviisuja tuli katsottua aamuyölle, niin sekin vaati veronsa. Monesti sitä on vähän liian ahne pelaamaan. Tulee kierrettyä joka päivä putkeen liian pitkään. Sitten huomaa jossain vaiheessa, miten sitä alkaa olla ns. ylikunnossa. Onko kukaan muu huomannut samaa? Peli junnaa, eikä onnistumisia enää tule. Sitten kun pitää päivän tai pari väliä, on taas akut ladattu ja homma luistaa paremmin.

Alkuviikosta lyöttäydyimme mukavalla naisporukalla yhteen ja pelasimme maanantaina ja tiistaina loistavissa sääolosuhteissa miltei helteiset kierrokset. Huippuonnistumisiakin tuli ja riemunkiljahduksia kajahteli vähän väliä. Pikku kisa piti tietysti laittaa pystyyn ja pelasimme ”Bingo-bango-bongoa” laskien pisteitä eri osa-alueilla. Aina sitä vähän enemmän tsemppaa, vaikkei ole kuin maine ja kunnia pelissä.

No niin. Siitä se siis taas lähti. Uusi golfkesä!

Onnea on ehjä olkapää

Aurinko paistaa. Mittari näyttää +15,5. Täydellistä. Äkkiä viesti golfkamulle, ennen kuin viilenee. Vastaus: "Ettäkö rangelle Siikajoelle? Johannyttoki! Tuu hakeen puol viis."

Seuraavaksi bägi. Mihinkähän mieheni ois sen jemmannu talveksi? Löytyy loppuviimein yhdestä ulkovarastosta, ylimmältä hyllyltä katonrajasta. Mitvit!? Eikä edes reunasta, vaan herran oman bägin takaa. Varastossa on onneksi tuoli. Toimistosellainen, pyörivä. Hetki tuumausta... tällä mennään. Varovasti, erittäin varovasti nousu tuolille. Aijjaa, tässä on myös istuma-asennon säätö. Penkki klenkkaa eteen taakse. Eipä mitiä, jännitän jalkoja, jotta istuin pysyy vakaana.

Kurkotan ensin etummaiselle bägille. Rauhallisesti yhdellä kädellä hantaakista riuska ote ja laitos tipahtaa sulavasti lattialle viikset tanassa. Sitten oman vuoro. Herranjestas! Miten tää voi painaa näin paljon enemmän!? Ja mitä tuo puutarhaletku tekee sen päällä? Etsin tukevaa yhden käden otetta noin viidenkymmenen kilon painoisesta bägistäni (no siltä se ainakin tuntuu) laskeakseni sen mitään rikkomatta alas.

Ei prkl. Mitä nuo on? Virveleitä! Golf ja kalastus ei kuulu yhteen! Millä logiikalla rakas parempi puoliskoni on varastoinut ne samalle hyllylle? Samalla kun roikun toisella kädellä hyllynreunassa jalkojani jännittäen, toisella nyt jo kuusikymmentä kiloa painavaa bägiäni riuhtoen, sataa betonilattialle letkua, virveliä, kelaa ja muuta tykötarpeistoa. Toivottavasti eivät ole kalliita... vaikka vastauksen jo tiedänkin. 

Bägini riuhtaisee miltei vasemman olkapääni sijoiltaan, mutta selviän ehjänä. Toivottavasti Ambassadeur myös... Siis se kela, you know. Jaa että miten meni kevään eka kerta rangella? Noh... you know.

PS. Pikkuveljeni ehdotti golfin ja kalastuksen yhdistämistä. Onhan sitä olemassa ampumahiihtoa ja autosuunnistustakin. Että miksei vesiesteisiin voisi taimenta istuttaa ja bägiin yksi Daiwa rapaloineen följyyn. Aivan! Miksei? Ja kiekan päätteeksi klubiravintolassa paistaisivat/savustaisivat saaliin. Tätähän pitää kehitellä. Mikään ratkaisuhan tämä golfkierrosten sujuvoittamiseen ole, mutta pitääkö sitä aina olla niin kiire 😉.

Kun ei muista ottaa kuvaa, niin pitää kaivella arkistoja. Tämä on Siikajoen rangelta vuodelta 2009. Tämän jälkeen on lyöntipaikkojen edustan nurmi uusittu.