Golfkisaa oli kestänyt parisen tuntia, kun taivaalta alkoi tipahdella jotain kesäkuun ensimmäiselle päivälle epätyypillistä. Kuin pieniä styroksipalluroita, joita tuuli painoi kasvoilleni. Eivät ne märkiä olleet, mutta napakasti napsahtelivat osuessaan toppatakkini hihoihin. Onko tämä unta, lunta!
Olimme mieheni Janin kanssa jo toistamiseen kuukauden sisällä Nivalassa kisailemassa. Tällä kertaa kutsu tuli LähiTapiola Pohjoisen kautta ja pieni viidentoista hengen porukka kilpaili henkilökohtaisesti pistepokia sekä kolmen hengen joukkueissa BestBallia.
Itselleni oli osunut vallan mainio peliporukka: entinen luokkakaverini Hannu-Pekka Kokkolan kauppaopistoajoilta yli neljänkymmenen vuoden takaa sekä Nivalan oma touhukas toiminnanjohtaja Mika. Eipä paljon paremmin olisi voinut käydä. Molemmat ovat huipputyyppejä ja näin ensimmäisen yhteisen kiekan jälkeen todettuna, myös loistavaa peliseuraa. Siinä ei lyöntejä selitelty eikä tupistu, vaan homma eteni positiivisessa fiiliksessä niin hyvien kuin ei niin hyvien osumien osuessa kohdalle.
Huono alku, mutta en masentunut
Yhteislähtö oli antanut meille aloitustiin nro yhdeksän, mikä tarkoittaa, että saimme heti taklattavaksemme Nivalan niin sanotun ”Amen Cornerin”. Kentän vaikeimmiksi koetut väylät 9, 10 ja 11. Onhan se kasikin vielä hankala, mutta se olisi sitten viimeisenä selätettävänä. HP ja Mika saivat pallonsa väylälle mallikkaasti parinsadan metrin päähän metsänkulmaan, mutta itse löin huolimattomasti melkein ohi (huomasin jo stanssatessani olevani liian kaukana pallosta, mutta en viitsinyt korjata) ja Callaway tiuasi nokkaosumasta parinkymmenen metrin päähän oikealle puun juureen. Siitä lähdin etenemään ja griinillä merkkasin korttiin muhkeat seitsemän lyöntiä par neloselle.
En kuitenkaan masentunut, eikun nokka tuuleen ja kohti uusia pettymyksiä. Matkan varrelle osui onneksi onnistumisiakin, kuten 17-väylän birdie. Samoin muutaman kerran sain pitkän putin varman päähän lipusta, eikä tarvinnut kuin käydä napauttamassa pallo kuppiin. Mutta luvattoman monta tuffia ja kylkkäriäkin tuli. Kylkkärit ovat oikeastaan täysin aliarvostettuja lyöntejä. Ne juoksevat yleensä pitkälle ja pitävät suuntansa. Toki bunkkerista tai lähietäisyydeltä ne eivät ole toivottuja, mutta jos nyt vaikka yli sadasta metristä semmoinen tulee, niin voi lopputulos kumminkin olla ihan tarkoituksenmukainen. Erona vaan se, ettei se lentänyt sinne kauniilla kaarella.
Kuin piispaa pappilassa
Loppuviimein lyöntejä tuli 90 ja pisteitä 34. Parhaana naisena (meitä oli kaksi, ja voitin vain yhdellä pisteellä tutun tasaväkisen kilpakumppanini Tiinan, lyöntimäärämmekin oli sama) sain palkinnoksi kauniin teräsvadin Nikamalta. Näissä kutsutapahtumissa on poikkeuksetta aina hyvät tarjoilut ja rento meininki, niin tälläkin kertaa. Vieraita pidetään hyvänä kuin piispaa pappilassa. Ainut, mikä voi tunnelmaa latistaa, on kaikkien hallitsemattomissa oleva sää.
Saimme kokea kesäisen Suomen kaikki mahdolliset sääilmiöt. Ensin paistoi, sitten meni pilveen ja kylmeni. Kohta taas paistoi, kunnes meni pilveen ja alkoi sataa lunta. Vuorotellen kaikkea tätä. Humppasin ohuemman takin ja kevyttoppiksen sekä pipon ja lippiksen kanssa koko nelituntisen kierroksen ajan. Heti kun sain kevyempää kampetta vaihdettua, niin kohta sai vetää taas lämmintä päälle. Oma ohjelmanumeronsa sekin.
Joka tapauksessa tälläkin kertaa ilma oli ihan pelattava. Niin kuin melkein aina. Vain rankkasade ja myrskytuuli vievät fiiliksen niin alas, ettei kierroksesta muista muuta, kuin taistelun säätilaa vastaan. Golf on kesälaji, mutta joskus on pelattava myös haastavimmissakin olosuhteissa. Toimiva vaatetus on kuitenkin kaiken a ja o. Ja kuivat kengät. Sitten pärjää kyllä.
 |
| Takaysin pelattuamme, alkoi tauon jälkeen taivaalta tipahdella jotain kesäkuulle todella epätyypillistä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti