Pohjalta on hyvä ponnistaa

Tämä sanonta tuli todistettua todeksi viime viikonloppuna.

Lauantaina 10.6. oli St Lake -kentän vuoro Pyhäjärveltä järjestää vuosittainen neljän seuran välinen ottelu. Meidän seuramme on viime vuosina kunnostautunut pari kertaa viemään himoitun pytyn Klg:n, Nsg:n ja St Laken nenän edestä. Tälläkin kertaa se miltei onnistui, sillä pokaali matkusti kisan jälkeisen tietämyksen mukaisesti Siikajoelle, mutta seuraavan aamun tarkistuslaskenta totesi järjestävän seuran voittaneen.

Voi mikä pettymys. Minä olin jo tuudittanut itseni uskoon, että minun suorituksellani ei ollut väliä, koska työllä ja vaivalla tuupparoimani kokonaiset 18 pistettä jättivät minut koko kisan viimeiseksi. Olisimme siltikin voittaneet. Mutta ei, jäimme toiseksi.

Pelillinen matalapaineeni oli alkanut jo edellisellä viikolla. Lyönti tuntui jotenkin vieraalta ja väkinäiseltä. Mieheni yritti vielä kisa-aamuna Pyhäjärven rangella virittää hartiakiertoani oikeaan osoitteeseen, mutta turhaan. Ainut asia, mikä sinä päivänä pelissäni toimi, oli putti. Mutta sillähän ei tilannetta pelastettu, jos kesti 3-4 lyöntiä päästä griinille.

Vaikea kenttä ei auttanut asiaa

St Laken kenttä ei kertakaikkiaan sopinut sen hetkiselle pelikunnolleni. Väylät oli ojitetut ristiin rastiin ja niiden ulkopuolella alkoi heti tiheä metsä tai pitkäheinäinen raffi. Avoimilla peltoväylillä oli strategisia esteitä ja ojia. Pelini ollessa näinkin sekaisin, oli monesti pakko ottaa lay-uppeja ja näin lisää lyöntejä korttiin.

Luulin, että kierrettyäni 9-reikäisen kentän ensimmäisen kerran, olisi takakierros helpompi, kun tietäisin mitä varoa. Mutta mitä hulluja, bunkkereitten ympäröimät griinit eivät olleet yhtään sen lähempänä. Harvoin nostan palloa pistebogey-kisassa, nyt sen tein useampaankin kertaan, kun pisteitä ei enää ollut saatavilla. Löin peräti neljä palloa hukkaan ojiin ja vesiin.

Ei kun nokka tuuleen!

Seuraavana päivänä oli Siikajoella Raahen Energia Open. Olin ilmoittautunut, joten sitä ei enää voinut perua. Ja vielä lyöntipeli. Tulin kentälle korvat luimussa, mutta yritin olla ihmisille vitsikäs ja naureskella edellisen päivän katastrofilleni. ”Juu, ei tunnu missään... kerrankos sitä lyönti katoaa.... eikun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä” jne.

Mitään odotuksia ei siis ollut. Eikä kierros alkanut mitenkään erikoisesti. Pari bogia heti siihen alkuun, sitten pareja, bogeja ja yksi tupla. 42 lyöntiä, ei huono! Ja lyönti tuntui jälleen suht normaalilta. Mitä yön aikana oli tapahtunut? En käsittänyt.

Putti tuntui edellisen päivän jäljiltä vielä yhtä hyvältä. Ensimmäinen ei tietenkään aina ollut reiässä, mutta paluu/toinen putti upposi poikkeuksetta. Ei tullut yhtään kolmen putin reikää. Koputtelin päätäni (puuta) ja ihmettelin, miten voi olla tämmöinen päivä.

Sitten minulle aina vaikeampi takaysi. Toppuuttelin itseäni, että älä nyt vaan ala kuvitella mitään, kohta se romahdus tulee, ootappa vaan... Mutta ei sitä tullut. Takaselle tuli neljä bogia, neljä paria ja yksi tupla, jälleen 42 lyöntiä.

En ole kirjanpitäjä

Pääni ei kuitenkaan osannut yhteenlaskua ja jostain syystä laskin pelanneeni 88 lyöntiä. Se oli minusta oikein hyvin, yksi yli omien. 

Söimme siinä peliseurueeni Ritvan ja Pekan kanssa kisasopat ja miehenikin tuli perässä maaliin. Päätimme lähteä ruokkimaan koirat ja poistuimme paikalta. Sitten siinä kotimatkalla yhtäkkiä tajusin, 42 + 42 on 84. Sehän on kolme alle omien! Härregyyd! Mitä jos pärjäsinkin, ja en ole paikalla. Sehän olisi tosi epäkohteliasta järjestävää yritystä kohtaan, voi häpeää!

Soitin heti vielä kentällä olevalle ladykapu Susannalle ja kerroin mokastani. Hän lupasi sanoa terveiseni, jos näin tapahtuisi. Ja niinhän siinä kävi, että kahden lyönnin marginaalilla voitin A-sarjan ja olin toinen jopa yleisessä scratchissä.

Nyt palaan siis postaukseni otsikkoon. Kun on oikein pohjalla, on sieltä hyvä ponnistaa kohti pintaa. Kun pelaa täysin ilman mitään ennakko-odotuksia, eikä toivo mitään, niin silloin rentous voi tuoda yllätyksiä tullessaan. 

Tässä vielä linkki kotiseurani sivuilla olevaan kisajuttuun (teksti Juha Honkala):